White cliffs and wild horses

at world's end... 

the white cliffs of Dover

my new friend!

it had a lot things to say to Linda!

Näin se huhtikuu lähti käyntiin. Autot startattiin joskus vaille 11sta Maidstonessa ja suunnaksi otettiin Dover. Mesta oli vielä huikeampi omin silmin nähtynä kuin mitä kuvat antaa ymmärtää. Noi kalliot oli aivan upeita ja huh huh mikä matka olikaan alas (Lindakin tsekkasi asian makaamalla siinä maassa ja kurkkaamalla alas huudon kera)... Onneksi en kärsi korkeanpaikan kammosta. Istuttiin kavereiden kanssa nimittäin picnikillä siinä kallionkielekkeellä. Oli muuten aika mahtava tunne, kun aurinko lämmitti kasvoja, tuuli humisi korvissa ja alhaalla kuohusi meri joka roiski vettä pitkin kalliota. Otin itseasiassa videopätkiäkin sieltä - saatte videota toisella kerralla niin pääsette vähän näkemään paikkoja mun silmin. Lähdettiin picnikin jälkeen seikkailemaan vähän lisää ja löydettiin ihan huikea laakso (tsekkaa neljäs kuva). Sain mahtavan idean lähteä kiipeämään sitä pitkin (portaita ei voinut käyttää..) ja Linda koitti kovasti kääntää mun päätä. No ryhdyttiin kuitenkin tuumasta toimeen ja hetken kulttua Linda liukui mahalteen kyseistä mäkeä pitkin alas ja sai kiven päähänsä. Hyvänä kaverina naureskelin siinä sitten melkein mahakippurassa ja jatkoin matkaa. Linda on kova tyttö eikä niin pienestä hetkahda tai kupsahda joten omatuntoni on puhdas.

Kun oltiin palattu takaisin majakalle niin lähdettiin seikkailemaan hiukan sisämaahan eli metsään. Metsätie vei meidät omakotitaloalueelle ja kuinka silmä lepäsikään niitä taloja katsellessa. Ne oli niin nättejä ja jokainen omalla tavallaan erilainen. Yksi talo muistutti ihan rantahuvilaa ja talon pihalla kasvoi palmujakin ja sillä oli merinäkymä. Arvatkaa kaksi kertaa tekikö mieli juosta sinne sisälle ja heittää ne asukit ulos samaan aikaan julistaen, että tämä on nyt minun taloni. En valitettavasti kuitenkaan toteuttanut aikomuksiani. Jatkettiin siis vain matkaan ja löydettiin hevosia. Ne oli kovin suloisia - pieniä ja karvaisia. Nuorin niistä oli kavereihinsa nähden melkoisen rohkea ja huomionkipeä! Myöhemmin kuultiin, että kyseiset hevoset oli itseasissa villihevosia jotka laiduntaa noilla kalliolla 24/7. Aika hassua. Ihmettelin nimittäin suuresti, että miten ne pysyy vain tolla yhdellä alueella, että eikö omistajan ole vaikea hakea niitä talliin... No saimpahan siihenkin asiaan vastauksen! Oli ne kyllä vähän säikkyjä normi ratsuun verrattuna sillä pari niistä ei antanut edes koskea itseensä. Nuorin oli ainut joka antoi koskea kunnolla ja se esiintyykin noissa kuvissa missä hepat on meidän kanssa. Jos aihe kiinnostaa niin täältä ja täältä voi lukea, että miten kyseiset eläimet on päätyneet tuonne.

Mun ei alunperin pitänyt edes lähteä tonne, mutta onneksi hostdad oli kiltti ja lupasi kattoa lasten perään. Suosittelen lämpimästi kaikkia käymään tuolla jos vaan tulee tilaisuus!